Pentti Pulkkinen  16.1.2011

OLEMATON

 Tässä joulukertomuksessa käsitellään uskonasioita, nimittäin lapsenuskoa. Uskomista omiin vanhempiin ja koska heihin myös luotetaan, sitä kautta myös tonttuihin ja joulupukkiin. Veljeni kanssa annoimme joulupukille uuden nimen – Olematon – sen karmean päivän jälkeen, jolloin äiti yks kaks kertoi meille, että joulupukkia ei ole olemassa. Tähän riipaisevaan tietoon palaan kertomukseni lopussa.

Muistan pari joulua, tonttujen tekoset ja joulupukin vierailut upouudessa pirtissämme,  vuosilta 1947 ja 1948,  jolloin olimme alkaneet asumaan isän rakentamaa lapsuuden kotiani. Tontut kävivät ennen joulua kurkkimassa ikkunan takaa, ovatko lapset olleet yhtä kilttejä, niin kuin itse väittävät olevansa. Sisällä tuvassa valaisi katosta riippuva öljylamppu. Kaikki muut huoneet olivat pimeänä. Illalla ulkotöistä tultuaan isä nosti tämän ainoan valolähteen pöydälle, levitti sanomalehtensä lampun taakse nähdäkseen paremmin ja luki hartaasti. Nyt tuvassa oli entistä hämyisempää, pimeitä nurkkia,  ja tunnelma tonttujen ilmestymiselle oli valmis ja otollinen.

Niinpä hiljaiseen tupaan saattoi kuulua varovaisia askelia ja pakkaslumen kirskuntaa lähes pimeän ikkunan takaa lampun vähäisessä valossa. Jännittynyttä tunnelmaa lisäsivät vielä kiireiset juoksuaskeleet ja kirkasääninen ”hih” –hihkaisu, jonka olikin tarkoitus kuulua sisälle asti hirsiseinän ja ikkunoiden lävitse.

Koska tonttuja oli olemassa, sehän oli nyt totta ja varmaa, tontuille töhrittiin kirjeitä kaiken näköisille paperilapuille, joita kotoa kulloinkin sattui löytymään. Mehän olimme luku- ja kirjoitustaitoisia siitä alkaen, kun sisarussarjamme vanhimmat kaksoset olivat astuneet koulutielle. Heidän kirjansa olivat ensin olleet täynnä ihmeellisiä kuvia ja koukeroita ja niistä, sekä veljieni kotiläksyjen tavaamista seurattuani olin oppinut yks kaks omin päin lukemaan. Ja kirjoittamaankin näitä tonttukirjeitä,  tosin aluksi äidin avustuksella.

Eivät ne lahjatoivomukset suinkaan toteutuneet. Mutta ainakin seuraavana vuonna kirjeitä vielä kirjoitettiin ja ne vietiin tupamme päätyikkunan alle. Sen ikkunan, jonka kautta läheisellä maantiellä etelän suunnasta tulevien autojen valot valaisivat tupamme paljon kirkkaammin kuin tuvan katossa riippuva öljylamppu.

………………………………….

Joulupukin ensitapaaminen oli kova kokemus. Siinä meni usko koetukselle. Pukin odotus ja siihen liittyvä tunnelma tietenkin tiheni tihenemistään. ”Millonka se pukki tulloo?”  – kysymykset olivat kaikkien suussa. Äiti koetti vakuuttaa meitä, että kyllä se tulloo ja isä myhäili jotenkin erilaisen näköisesti. Mitäs kilkahtelua nyt kuuluu? Se on aisakello. Nytkö se pukki tulloo?

Joulupukkia tutkin tarkkaan, vähän piilostakin.  Siihen oli hyvä tilaisuus, olihan meitä sisaruksia silloin jo kuusi, tosin nuorin sisareni oli vasta yhdeksän kuukauden ikäinen. Kun lammasnahkaturkkiin ja huopikkaisiin pukeutunut  joulupukki oli lähtenyt, kysyin äidiltä,  joka tuntui jotenkin isää paremmalta vastaajalta näissä pukkiasioissa: ” Minkä takia pukilla ol nii halakeillut nuama ja eekös sen parra´ ja korva´ välissä ollunna semmone iso rako?” Äiti sanoi että ”pukki on niin vanha, että nahka on semmone halakeillut jo pakkasennii takia.”

Sama joulupukki kävi vielä seuraavanakin vuonna, enää kummajaista ei tarvinnut yhtä tarkkaan tutkia.  Koska joulupukki oli olemassa ja tontut veivät viestejä ikkuna takaa, olivat lahjatoivomukset kasvaneet. Enää eivät riittäneet lapaset. Nyt piti tulla sukset. Ja koska suksien saamiseen ei ollut mitään esteitä; olin ollut kilttinä ainakin kaksi päivää – omasta mielestäni jopa liian kauan – kirjeet lahjatoivomuksista oli toimitettu ikkunan taakse entiseen tapaan,  ja ne olivat tonttujen hihkaisujen myötä sieltä hävinneet. Mitään esteitä lahjatoivomuksen toteutumiselle ei siis voinut olla.

Kun joulupukki oli lähtenyt, eikä minulle tullut suksipakettia, tarkastimme siskoni kanssa eteisen,  rappusten pielet ja pihan. Suksipakettia ei löytynyt. Jouluaaton kunniaksi oli eteisessä valot – navettalyhty. Niinpä minä hoksasin, että voinhan katsoa kauempaakin, jospa pukki on unohtanut jättää sukset meille, tai paketti on pudonnut kyydistä, kun on niin paljon lahjoja kaikille lapsille samassa kyydissä – varmaankin ihan valtavasti.

Viritellessäni vähäisiä vaateresuja päälleni äiti alkoi kysellä,  mihin minä tähän aikaan olen lähdössä? Selvitin heille, – jotka ehkä eivät nyt ihan kaikkea tienneet-,  sen, että olen kirjoittanut joulupukille ja olen ollut kilttinä, sekä sen, että kirjeet ovat menneet perille.  Kerroin aikeeni, johon isä ja äiti olivat tietävinään, että mitään suksipakettia siellä ei ole, mihinkään et nyt yön selkään lähde, reppana.  Minuun eivät mitkään puheet tehonneet ja niin lähdin tarpomaan ulos. Ensin katsoin maantieltä pihaan tulevat jäljet, turhaan, sitten näin, että joulupukin hevosen ja reenjalasten jäljet johtivat pellon poikki naapureihin. Lyhty kädessä ryömin oman jalanmittani paksuisessa – varmaankin puolimetrisessä lumessa naapuriin saakka. Tutkinpa vielä naapurin nurkat, joissa pukki olisi saattanut käydä, ennen kuin luovuin, ja tulin pettyneenä takaisin. Kai minulle sanottiin palattuani, että eihän toisillekaan perheemme lapsille ollut suksia, vaikka hekin olivat olleet kilttejä.

Ehkä tämä, itsepäisen lapsiraukan vakaa usko, ehkä vanhempieni leikkimielinen osuus tähän kaikkeen; minua kolme vuotta vanhempien veljieni osuus tonttuilussa ja kaikki muu, jolla minut ja  minua vuotta vanhempi veljeni ja vuotta nuorempi sisareni oli saatettu tällaisiin odotuksiin, tavan mukaan ja jouluun kuuluvana, sai isän ja äidin tekemään paljastuksen. Se oli kauhea kokemus.

Äiti sanoi ilman mitään esipuheita, että joulupukkia ei ole olemassa. Heikki, joka oli minua vuotta vanhempi, nauroi, että jo sitä on oltu hulluja, kun on tuommoiseen uskottu, Pirkkoliisalta ja  minulta pääsi itku; tuntui kuin olisin menettänyt jonkin, minkä, sitä en osaa enää määritellä, kuitenkin jotain sellaista,  kun kuolema. Olihan äitini isä kuollut vähän aikaisemmin, pappa, joka teki kotimme uudisrakennuksella minulle, laudanpätkistä ilman nauloja, sellaisen majan, jonka veroisessa en sen kaaduttua ole koskaan asunut.

Toivuttuamme tästä kaikesta ja vähän välillä tapeltuamme, puhuimme veljeni kanssa sen jälkeen joulupukista nimellä Olematon.

Paras joululahja nousee joulupaketista joulun alla 2016

Tonttueikki jatkuu. Äiti Annikki taustalla. Joulu 1972.

Tonttueikki jatkuu. Äiti Annikki taustalla. Joulu 1972.

Pukkikin sai joululahjoja

Viisivuotias joulupukki Lippahivossa 1973. Lapsista oli hirmu jännää, kun sai isän kanssa narrata mummoa ja pappaa.

Kirjoittaja on runoilija-ystäväni, 
jolta pyysin lupaa julkaista runon 
itsenäisyyspäivän kunniaksi sivuillamme. 
Sara Sand on taiteilijanimi. 
             Meeri Pulkkinen

Suomi-rouva

Satavuotias on hyvässä kunnossa,
ei ole vikaa itsetunnossa,
mitä nyt joskus kyselee muilta,
näkevätkö he lihaa luilta.
Mitä ovat Suomesta mieltä,
tuntevatko jonkun sieltä,
onko käyty saunassa kuumassa,
uimisen huumassa.
Juotu lasi olutta,
vailla tietä, polutta,
noustu rannasta mäkeä,
kuunneltu peippoa, käkeä.

Suomi-neito nukkuu aitassa kesällä,
räystään alla pääsky käy pesällä.
Neidon uni on syvää,
toivoisi hänelle kaikkea hyvää.

Aurinko nousee jo neljän maissa,
mutta ei ole mainittu laissa,
mihin asti saa nukkua,
ja miten kauan illalla kukkua.

Mutta pian neito herää,
kastepisaroita lehdiltä kerää
juopuu aamusta uudesta,
taasen saadusta tilaisuudesta elää,
sille laulu helää.

Aamulla neito keittää kahvia,
ruisleipä maistuu,
ei ole pahvia.

Satavuotiaalla on muistelemista,
muttei hänestä tule ikinä valmista,
on hänellä ollut miehiä monia,
yksikin soitteli saksofonia.
Kuunteli neito jazzia sakeaa,
sekä muutakin parin makeaa sorttia,
joskus poltteli norttia.

Olihan noita riesaksi asti,
mutta saatiinpa Saksasta
useampi aselasti.
Ja tuli vedetyksi veli venäläisen kanssa
moni hikinen tango,
joka maistui tärpätiltä kuin raaka mango.

Oli siinä neito kovilla,
kun kaikilla ovilla
ryskyi ja paukkui
ja naapuri petturiksi haukkui.
Kuoli siinä sodassa monta
syytöntä ja viatonta.

Kun ryske vihdoin laantui
ja Suomi-neito miltei kaatui.
Oli raskaat rauhan ehdot,
silti pian heilui kehdot
kautta Suomen
uutta luoden.

Onhan tuossa ollut olemista,
tulisi aika pitkä lista,
jos kaiken kirjaisi ja korjaisi.
Sen verran on kuitenkin tullut kokemusta,
viimeksi EU:sta, että
on itsenäisyyspäivänä yllä kokomusta
ja kyllä minua saa jo Suomi-rouvaksi sanoa,
vaikka en suuremmin
sitä titteliä janoa,
tuumasi neito.

            Sara Sand
            Veteraanin tytär
            Kirjoittajayhdistys Paltta ry:n jäsen

Suomi täyttää ensi viikolla 100 vuotta.

Välillä itsenäisyydestä piti taistella ja samassa sodassa vanhempani menettivät kotipaikkansa rajan takana. Äidilläni, veljeni kanssa, alkoi evakko sukulaisten luona ja isäni taisteli eturintamassa.

Vanhempani olivat uskovaisia. Usko auttoi heitä myös sodan rankkoina vuosina, erossa ollessaan.

Vuosi sitten serkkuni antoi minulle käteen kirjan, mihin oli kerätty Herran kansan lehdet vuosilta 1941-1945. Löysin kirjasta useita isän sekä äidin kirjoituksia. Otin niistä kaikista valokuvat muistoksi.

Tässä yksi koskettava kirje isältä rintamalta seurakuntaan. Se oli painettu seurakunnan lehteen.

Liitän myös laulun sanat, mitkä isäni on lähettänyt rintamalta. Voisin kuvitella, että sanat ovat hänen omaa tuotantoaan, mutta en ole varma.  Meillä kotona harrastettiin paljon musiikkia.

Isäni kuolemasta tuli tänä vuonna 50 vuotta.

Meeri Pulkkinen
Lappeenranta

Isän kirjoitus sodasta

Isän kirjoitus sodasta